Siilimys on eksynyt Siilisaaren pohjoisreunalla olevaan ryteikköön, ja koska se on vain pieni eläin, jonka suuntavaisto on mitä on, siitä tuntuu, ettei se millään tahdo löytää ulos. Se harhailee, kiertää. Missään ei ole lähdettä, ei etanan etanaa. Vähitellen siitä alkaa tuntua kuin ei enää olisi muuta todellisuutta, pelkästään mustia oksia tyhjällä metsäpohjalla.
Viimein pienet käpälät väsyvät ja Siilimys käpertyy unikerälle kuivuneen näreen alle. Niin paljon asioita on tapahtunut. Sen oma Siilinkolo ei ole enää entisensä, siitä on tullut ahdistuksen paikka, eikä Siilimys ole varma, mitä tapahtuu, kuinka toteutuvat muutokset, joita se tietää olevan näköpiirissä. Mutta ulospääsyä ryteiköstä se ei löydä eikä näe. Ja niinpä se nukahtaa näreen alle, jaksamatta enää etsiä kotiin, miltei unohtaen, että sillä on koskaan koti ollutkaan.
Karhealla neulasmatolla nukkuva Siilimys näkee unta. Unessa joku tulee sen luo, joku suuri, kaunis ja pelottava. Joku sellainen, jota Siilimys ihailee kovin. Siilimys tietää tätä katsellessaan toisen käyneen läpi paljon, taistelleen ja voittaneen. Niinpä se kysyy joltakulta: "Kuinka Sinä tiesit että jaksaisit seistä silloin kun muut kaatuvat?" Toinen katsoo Siilimystä ja vastaa: "En tiennytkään. Minä vain seisoin." Ja äkkiä perspektiivi muuttuu ja Siilimys tajuaa tuijottavansa omaa kuvaansa lähteen pinnassa. Se astuu säikähtäneenä askelen taakse - sekö olisi tuollainen, noin hehkuva? ja lähde alkaa kuvastaa sinistä taivasta ja pilviä, jotka vaeltavat pitkin taivaanlakea kuin valkeat auringonlaskun punaamat laivat.
Siilimys herää hätkähtäen. Ilma tuoksuu hiukan sateelle ja varhaiselle illalle. Etujaloillaan tarraten ja takajaloilla hurjasti sätkien sen onnistuu keplotella itsensä uninäreensä päälle. Se kurkottaa oksien raosta, kurottaa ja putoaa selälleen maahan niin että neulaset pöllähtävät. Mutta se on nähnyt kuun ja haistanut tuulen, ja puolen tunnin kuluttua sen kuono pistää ulos ryteikön länsireunasta.
Mikään ei ole ratkennut, kaikki on ennallaan, kotikolossa kaaos ja mielessä murhe, mutta silti Siilimys tuntee outoa toivoa, pientä kuin pihlajanmarja.
