Siilimys idolisoi pilviä

Varhaissyksyn ilta on vielä valoisa, kun Siilimys istuu tuolissaan, ja katselee pilviä, jotka jossakin kaukana ylhäällä vaihtavat paikkaa. Se ei näe niissä hevosia tai linnoja, kuten jotkut, sille pilvet ovat jotakin ihan muuta.

Pilvet ovat sille ihme.

Kuinka jokin niin suuri ja voimakas, niin massiivinen, voi pysyä ilmassa? Kuinka jokin, vain höyryä, voi edetä taivaan halki kuin rautainen jäänsärkijä merellä? Siilimys katsoo pilviä tippa kuononpäässään ja tuntee itsensä pieneksi.

Se haluaisi olla pilvien kaltainen. Kulkea kevyenä, ihmeellisenä ylitse taivaanlaen, mutta samaan aikaan olla täynnä voimaa ja merkitystä. Pilvi kulkee, ottaa vastaan sen mitä tulee, muuntuu, mutta pysyy silti itsenään, aina ja kaikkialla. Sen reunat hehkuvat ulkoista valoa, sen sisin on tumma ja vahva. Värit joita se kantaa, ovat ihmeellisen moninaiset.

Siilimys tahtoisi olla yhtä kaunis.

Ja se tahtoisi kertoa pilvien merkityksestä ja kauneudesta, mutta sen pienet sanat eivät ulotu pilviin, eivätkä siihen, mitä se tuntee niiden vaeltaessa ylitse. Kuinka ne saavat sen kaipaamaan tavalla, jota ei voi ymmärtää.

Kuin auer kaukaisten vuorten yllä, mutta ajatustenkin, saati sitten askelten, tavoittamattomissa.

Vain tunteella pilviä yltää hiukan hipaisemaan.