Siilimys ahdistuu

Siilimys yritti taas nauttia tipan mesijuomaa eräässä Siilisaaren kivenkolossa, jonne tapaa kerääntyä muita siilejä samassa tarkoituksessa. Vaan ei tullut nauttimisesta mitään, ja nyt Siilimystä hävettää oma typeryytensä; miksi sitä kerta toisensa jälkeen on pakko väkisin yrittää, vaikka tietää, ettei onnistuminen näillä näppäimillä ole millään muotoa mahdollista.

Siilimys palasi lapsuuteen ja siitä tuntui kuin sen rintakehän päälle olisi istuttu. Nyt sitä itkettää oma typeryytensä; miksi aina pitää asettaa itsensä alttiiksi vaikka tietää, mitä siinä käy. Siinä käy näin. Taas hetken ajan Siilimys vihaa kaikkia ihmisiä, jopa niitä, joita se rakastaa. Sen läheisimmätkin ovat vain muistutusta siitä, kuinka yksinäinen se on todellisuudessa.

Ja niin Siilimys istuu Tietosuon koulun kivirappuselle, yksin olemaan. Betoni on kylmä takamuksen alla, yksinäisyys rintalastan piilossa. Hetken ajan se tahtoo pois kaikesta, kuin kaikuna siitä, mitä on kokenut hetkeä aikaisemmin - muistikuvia menneestä, omasta arvottomuudesta ja pelosta.

Eihän tällä mitään väliä ole, kuitenkaan.
Siilimys oli inhottavassa, pahassa paikassa, joka muistutti sitä uhkaavista tilanteista.
Nyt toipuminen vie hetken, ei sen kummempaa, sanoo Siilimys itselleen, ja ohittaa halunsa huutaa suureen ääneen jotakin, mitä se ei edes osaa määritellä.