Hassuja tarinoita Siilisaarelta

Kaikenlaista ihmettelevää tuhinaa.

tiistaina, lokakuuta 25, 2005

Siilimys syö luumuja


Siilimys nököttää lepakkotuolissaan ja natustaa pientä ateriaa päivän käynnistämiseksi, jotakin ihan pientä vain, mansikoita, luumuja, kuttucheddaria ja Sitä voisi kuvitella, että moinen ruokahetki on leppoisa - mutta kaikkea muuta. Siilimys syö ja shihishishisheeeee, sillä se on mainoksen uhri.

Luumupussissa lukee "kivettömiä luumuja", tarkemmin sanottuna "kivettömiä kuivattuja luumuja". Vaan kun paketin kääntää ja lukee pienen präntin, saa tietää, että "kiviä tai niiden siruja voi olla hedelmien joukossa". Ja tämä Siilimystä rassaa, sillä jokaisessa herkullisen makeassa pikku luumusessa on jokin kova kiusankappale, jota se joutuu suupielestä syljeksimään.

Tällaista ei vilpitönmielinen Siilimys ymmärrä alkuunkaan.
Ja voi piikkien kärjet, että moinen ärsyttää.

Että kuinka voi luumu olla samaan aikaan kivellinen ja kivetön, hyvänen aika. Että molemmat tiedot noin vain, suurin metsähiirimäisin silmin, painetaan samaan pussiin. Eikä se ole edes pahinta, Siilimyksen mielestä, vielä enemmän sitä ärsyttävä pizzanlärpykät, joita Siilisaarella kaupataan siellä sun täällä isoin rumin kellanpunaisin kyltein. Siilimys kutsuu niitä "kaikki paitsi -kylteiksi"; "Kaikki pizzat 4 e". Ja sitten alempana: "paitsi 12". Meinaa päästä ruma sana. "Kaikki" ei ole sama kuin "Kaikki paitsi yksi". Eikä siemenetön sama kuin ehkä siemenellinen.

Siilimystä närästää, eikä se johdu luumunkivistä.

sunnuntaina, lokakuuta 23, 2005

Siilimys ja Kaarne


Siilimyksellä on ollut ystävä, sellainen josta tykätä kovasti ja jonka kanssa jutella kaikenlaista. Vaikka Siilimyksen ystävä Kaarne asuukin kaukana pohjoisen metsissä, on Siilimys ajatellut, että heillä on kaikenlaista yhteistä, melkeinpä opetteli Siilimys koikkumaankin, että sujuisi kommunikaatio paremmin matkojen takaa.

Vaan nyt on Kaarne kadonnut, ja Siilimys istuksii vaiti kukkulalla. Ei se uskalla perään huudella, kun ei tiedä miksi toinen on mennyt ja minne. Ei rohkene häiritä. Sellainen iso pelko asuu Siilimyksen sisällä, sydäntäpuristava. Jos toinen on mennyt pois kokonaan, ei tahdo enää juosta ja lentää samoja metsiä. Mutta pahempaa se on epätietoisuus kuitenkin. Se ettei rohkene kysyä. Ja vaikka rohkenisikin, niin ei taida. Siilimys yritti kerran, ja ihan väärät sanat putkahtivat kuononpäästä. Heti kun ulos pääsivät, huomasi Siilimyskin vääräksi, koetti paikata, vaan alaspäin valui. Se lienee maailman sääntö, että kaikki valuu alas, pohtii Siilimys.

Nyt Siilimys ei oikein tiedä mitä tehdä, antaako Kaarneen vain lekutella menojaan vaiko koettaa hiukan nykäistä pyrstöstä, että mites ja kuinka ja minne matka. Ja se miettii, useinko pienet siilit ja hiiret ja opossumit ja pupuoravat joutuvat tällaisiin tilanteisiin ja josko ne ahdistavat muitakin pieniä siilejä kuin Siilimystä.

Ei sitä tahtoisi mukavia otuksia päästää elämästään karkuun, tuumii Siilimys. Mutta sillä on avuton olo.

lauantaina, lokakuuta 22, 2005

Siilimys ja tanskalaiset naaraat


Siilimys katselee tyttösiilien kuvia, tanskalaisia naaraita taitavat olla. Niitä on yksi toisensa jälkeen, mitä viettelevimmissä asennoissa (tai seksikkäämmissä, niin kai nykyään kuuluu sanoa, tuumii Siilimys), yleensä nisiään tai peppuaan esitellen. Siilimyksellä ei ole mitään nättejä siilityttöjä vastaan, mutta tällä kertaa se alkaa voida pahoin.

Ensinnäkin naaraat näyttävät siitä jotenkin oudoilta. Kuin Siilimyksen kuuluisi pitää niitä kauniina, mutta jotenkin sopusuhtaisinkin niistä näyttää jollakin oudolla tavalla pöhöttyneeltä. Käyneitä hedelmiä näyttävät syöneen kaikki, epäilee Siilimys. Ei niin, etteikö jokin vähän eilisempi omenankulma Siilimyksellekin maistuisi toisinaan ihan hyvin, mutta silti se tuntee olonsa epämukavaksi katsellessaan tässä sakraalissa rajatilassa olevien siilinaaraiden kuvia. Jotenkin siitä tuntuu kuin asiat olisivat menneet keskenään sekaisin.

Siilimys uskoo, että joskus ennen vanhaan Siilisaarella nakerrettiin ihan toisin sitä käyneen omenankulmaa. Että kun aurinkoa usutettiin nousemaan keväällä, tai toivottiin hyviä syksyksi hyviä etanasäitä, niin silloin pidettiin suuret juhlat, jossa omenaa kului. Mutta sitten tuli joku ja rikkoi vuodenkierron, Siilisaarelaiset loitontuivat siitä, mikä ennen oli itsestäänselvää, mutta vanhat tavat jäivät. Ja koska niillä ei enää ollut ankkuria, ne alkoivat harhailla, törmäillä ympäriinsä ja rikkoa elämää. Ei niin että Siilimys tahtoisi ketään syyttää, mutta silti se joskus vähän itsekseen tuhisee ja murahtelee erilaisia tarpeettomia esteitä ja kahleita, joita siilisaarelaisille on sälytetty.

Mutta ne naaraiden kuvat. Siilimys koettaa miettiä, mikä niissä niin häiritsee, sen kevyen hyväksikäytön odöörin lisäksi, joka niin helposti saa kirsun kutiamaan. Siilimyksen ystävä Lumikko sanoi kuvat nähdessään naaraiden silmiä ilmeettömiksi, ja Siilimys on valmis hyvinkin allekirjoittamaan moisen. Se ei näe naaraiden silmistä niiden omaa katsetta, vaan nuo silmät ovat kuin peilit. Kuvanottajan katse niistä heijastuu, se mitä ulkopuolinen näkee.

"Tee minut tärkeäksi, tee minut olemaan; katso minua."

Siilimys Tahtoo


Usein on Siilimys kovapäinen. Se osaa olla varsinainen metsäsika, ellei saa tahtoaan perille. Piikit pystyssä se tuhisee ja uhittelee, kunnes toinen joko antaa periksi, tai nostaa piikit ylemmäs. Yleensä tämän äkinän kohteeksi joutuu tietenkin poloinen Galahad, jonka hermot ja oikeamielisyys joutuvat pahoin koetukselle.

Vaan mikä saa sinällään leppoisan Siilimyksen pitämään omasta totuuden kulmastaan kiinni kuin sika limpusta, jopa säällisen käytöksen unohtaen? Valta se varmaan Siilimyksenkin riivaa, valta ja pelko sen menettämisestä. Jos vallan menettää, menettää mahdollisuuden puolustaa itseään,tietää Siilimys. Vaikka tietää se senkin, että pelkäämisellä vallan kanssa ja pelkäämisellä ilman valtaa ei välttämättä ole kuin periaatteellinen ero.

Mutta on se pelottavaa vallan kanssakin, se kun merkitsee vastuuta. Kuinka pieni siilityttöparka, jolla ei ole aavistustakaan, kuinka siilitytöille sopii parhaiten valtaa käyttää pärjäisi kaipaamansa vallan kanssa? Siilimys on ollut huomaavinaan, että monet siilinaaraat käyttävät valtaa kieroillen. Eivät sano suoraan, huijaavat, uskottelevat. Siilimystä tämä häiritsee, koska se ajattelee, että pelkkä tahtonsa saaminen läpi ei ole valtaa eikä mitään. Oikeaa valtaa on vasta sellainen jonka toiset hyväksyvät. Eikä Siilimys tahtoisi tyytyä korvikkeisiin, mitä valtaan tulee. Muiden arvostus on sille hyvin tärkeää, ja niinpä se määrittää vallankin sen kautta.

Mutta tässäpä Siilimys joutuukin dilemman eteen. Sillä Siilimys Tahtoo. Ja toinen ei suostukaan. Kuinka Siilimys voi olla varma siitä, että sen Tahto on oikeutettu? Toisenkin tahto voi olla oikeutettu. Kuinka Siilimys osaa kantaa vastuun seurauksista, jos se pakottaakin oman tahtonsa läpi? Ja kuinka se oppisi tyynesti antamaan periksi niin päättäessään, antamaan periksi ja unohtamaan, että toista vaihtoehtoa olikaan? Ristiriitatilanteissa Siilimys-parka on hyvin neuvoton. Se tahtoisi antaa toisille mitä toiset haluavat, tai vaihtoehtoisesti toisten tehdä mitä haluavat, muttei se, toden totta, tahtoisi silti luovuttaa omasta halustaan.

Silloin se alkaisi vikistä kuin metsähiiri.

torstaina, lokakuuta 20, 2005

Siilisaari mEtana


Nyt on aika, näin pohtii Siilimys, luoda katsaus sen sisäisen Siilisaaren geografiaan. Sen verran se on sitä esitellyt, näin kylmiltään.

Siilimys pohtii
Siilimyksellä on paljon pohdittavaa, pieniä asioita, isoja asioita, vaivaavia, valvottavia ja sellaisia, jotka valaisevat sen pimeänkin päivän. Niitä Siilimys pienessä päässään saarellaan pohtii. Se tahtoisi ajatella, ettei mikään asia ole sille liian iso tai pieni; pieni asia liittyy ja vaikuttaa tuhanteen sataan muuhun asiaan ja liian isosta asiasta voi aina nakertaa ihan vain kulman. Minkäänlaiseen kattavuuteen tai oikeaoppisuuteen ei pieni siili ikinä voi yltää. Niinpä Siilimyksen pohdinnat ovat aina ensisijaisesti spekulaatiota, mutta koska Siilimys ei usko, että totuutta on mahdollisuus tällä puolen ruohomaita tavoittaa, ei spekulointi sitä pahasti häiritse. Se tuottaa parhaimman spekulaation, mitä pystyy, ja pitäytyy siinä, paikkailee toisinaan, jos on tarvis.

...oho!
Siilimys törmää päivittäin ilmiöihin. Jotkut ilmiöt ovat ihan pieniä, niin kuin omenat tai etanat, mutta tuottavat Siilimykselle ison ilon. Joskus taas Siilitelevisio tai Siilisanomat kertovat juttuja, jotka saavat Siilimyksen silmät isoiksi kuin kahvitassit. Toisinaan taas se törmää ilmiöihin josta se tuntee tarvetta erityisesti varoittaa, tai joiden pitäisi olla toisten tiedossa noin muuten, kaikkien mustavaristen ja oravien ja ukulien, ja mitä niitä nyt on Siilisaaren asukkaita ja taivaanrannan piirtäjiä. Silloin hihkaisee Siilimys "...oho!" ja kiipeää huitomaan saippualaatikon päälle pihallaan, pihlajan juurella. Ei se kyllä kuvittele, että sitä muut kuulevat kuin korkeintaan lähikuusen juuren sammalen alla piileksivät minikoppakuoriaiset.

Myös taiteesta Siilimys tykkää kovasti, ja monenlaiset asiat ovat sen mielestä taidetta. Monet jutut ovat niin isoja, että menevät monenmonta kertaa pienen siilin pään yli, jotkut niin, että Siilimys ei ymmärrä niitä ollenkaan ja jää pohtimaan, ovatkos ne nyt ylhäällä vaiko alhaalla. Taide arkipäivässä kiinnostaa sitä, ihan niin kuin vain mikä tahansa taide arkipäivässä, myös kauniit astiat ja esineet ylipäätään. Kauneus ei ole ylellisyystarvike, tietää Siilimys. Se on hyvän olemisen edellytys.

Ruoka kuuluu Siilimyksen maailmassa vähän samaan alueeseen kuin taide. Sitä pitää olla, ja sen on oltava hyvää. Oltiin sitten kotikolossa tai metsän mättähällä, on ruokailu Siilimyksen elämän suuria iloja. Laadulla, terveellisesti, ja ennen kaikkea hyvällä maulla, miettii Siilimys ja lipaisee huuliaan.

Käytäviä
Ympäri Siilisaarta siilistellessään löytää Siilimys erilaisia, koloja, luolia ja käytäviä, joihin se uteliaana elukkana työntää kuononsa, nuuskii ja tutkii. Retkillään se törmää monenlaisiin olioihin ja ilmiöihin, kevyisiin, painaviin hauskoihin ja muuten vain hyödyllisiin sekä monenlaisiin otuksiin joita ei juuri voi tituleerata muiksi kuin omaperäisiksi - ja nyt on sentään kysymyksessä Siilimys, jonka ystäväpiiriin kuuluu kaikenlaista pupuoravaa ja siiliopossumia.

Sellainen on Siilimyksen Siilisaari;
täynnä mutkia ja onkaloita
kauniita ja kamaloita asioita

keskiviikkona, lokakuuta 19, 2005

Siilimys pohtii lisää siiliasiaa


Siilimys venyttelee ja koettaa napata uudelleen pohdinnan hiirtä hännästä; missä sitä taas oltiinkaan?

Niin, tyttösiilit ja tyttösiilit ja poikasiilit ja poikasiilit ja tyttösiilit ja poikasiilit ja poikasiilit ja tyttösiilit. Ja sitten vielä ne kaikki siilit siltä väliltä. Plus oravat.

Niin, onpa Siilimys lapsuudessaan tuntenut erään pupuoravankin. Jolla oli aikamoinen identiteettikriisi. Koska se siis oli pupuorava, eikä pupupupu tai oravaorava. Niinpä se karkasi kotoa, ihan vähän vain, selvittääkseen, mitä oikeastaan oli. Kun se pomppi apeana pitkin maantietä, sitä vastaan tuli outo, pelottava otus. Ensin tämä pupuorava aikoi pinkaista pensaaseen, mutta rohkaisi sitten mielensä ja kysyi rotjakkeelta, että:
"Anteeksi, mutta minkälainen otus sinä olet?"
"ÄrfÄrf, minä olen susikoira."
"Ahaa, susikoira", tuumiskeli pikku pikku pupuorava, ja jatkoi matkaa vähän tyytyväisempänä. Kunnes pensaasta alkoi kuulua tosioutoa tuhinaa. Pupuorava jähmettyi paikalleen ja katsoi silmät suurina polulle möyryävää otusta. Sitten se rohkaisi mielensä ja kysyi:
"Anteeksi, tuota, mikä otus sinä mahdat olla?"
"Snuuf, no, minähän olen tietenkin muurahaiskarhu."
Muurahaiskarhu! Pupuorava jatkoi matkaansa mietteissään, eikä enää tuntenut itseään lainkaan niin oudoksi. Se mietti niin kovasti, että vastaantulija pääsi yllättämään sen. Pupuorava jähmettyi paikalleen. Noin outoa olentoa se ei ollut koskaan nähnyt. Ääni vavisten se rohkaistui kysymään:
"Anteeksi, mutta mikä otus te olette?"
"Minä olen everstiluutnantti."

Pikku pupuorava nauroi onnellisena, sydämensä pohjasta, juostalaukkasi kotiin ja eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.

...tai no, oikeastihan pupuorava joutui miettimään asiaa vielä moneen moneen kertaan, kuten se Siilimykselle myöhemmin kertoi. Sen piti muistuttaa itseään usein siitä, että maailmassa Oikeasti on sellaisia otuksia kuin everstiluutnantteja ja muurahaiskarhuja; ei koska ne olisivat sitä huonompia, vaan koska se sai rohkeutta siitä, ettei ollut yksin venyttämässä biodiversiteettiä. Usein se oli tarpeettoman ankara muille tai itselleen tai häpesi ihan turhaan omaa olemistaan, kun muut tyhmyyksissään nauroivat sille tai kertoivat että on huono juttu että maailmassa on pieniä pupuoravia. Jossakin vaiheessa pupuorava törmäsi siiliopossumiin, joka ymmärsi ihan ihmeesti pienten pupuoravien päälle, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.

Jonkin aikaa pupuoravan tapaamisen jälkeen Siilimys törmäsi mustavarikseen, joka räpiköi mutakuopassa hukkumaisillaan; sen jalka oli tarttunut oksankarahkaan. Siilimys sai hampaillaan kiinni linnun siivestä ja onnistui peruuttaen nykimään sen ylös kuopasta. Siitä Siilimys sitten utelemaan, että mitä toinen, mutakuopassa, hyvänen aika. "Voi, minähän käyn täällä päivittäin!" vastasi mustavaris. "Mutta miksi?" äimisteli Siilimys. Mustavaris laittoi häpeästä nokan siiven alle. "Älä kerro kenellekään, mutta kas kun... minulla on pyrstössä yksi valkoinen höyhen. Muut räkättäisivät jos näkisivät." Siilimys oli hämmentynyt. "Ai, tykkäävätkö ne sitten siitä, kun olet mutainen." Lintu kohautti harteitaan ja ojenteli siipiään. "No, valittavathan ne siitä, menevät viereiseen puuhun nukkumaan, jos istun lähelle. Mutta eipä tarvitse hävetä." Sitten se räpisteli mudanjäykistämille siivilleen ja lensi pois. Siilimys katseli sen epävakaata menoa; kunpa ei haukka nyt näkisi. Se ei voinut olla vertaamatta pupuoravaa, joka tahtoi hullun lailla selvittää, mitä oli ja mustavarista, joka tahri ainoan valkoisen höyhenensä mudalla, koska piti sitä häpeänä. Ja jotenkin Siilimys myös surukseen tiesi, että jos mustavaris ja pupuorava tapaisivat, mustavaris pilkkaisi pupuoravaa minkä ehtisi.

Ja vaikka mustavaris kuinka pilkkaisi, pupuorava ei pilkkaisi sitä takaisin höyhenestä, eihän se edes huomaisi siinä mitään outoa. Ehkäpä se kysyisi, miksei mustavaris nyppää höyhentä nokallaan pois, jos se sitä niin häiritsee.

Eikä mustavaris osaisi sanoa siihen mitään.

tiistaina, lokakuuta 18, 2005

Siilimys pohtii siiliasiaa


Siilimys ottaa mukavan takakenon lepakkotuolissaan ja katselee varpaitaan. Naarassiilin varpaathan ne siinä, ja käpälät ja nännit ja muut tarpeelliset tai tarpeettomat osaset, joilla naaraat tavataan varustaa - tai jättää varustamatta, tietää Siilimys. Eivät ole asiat niin yksioikoisia, kuin äkkipäätä luulisi, että tässä naarassiili ja tässä urossiili ja hyvä näin, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kun niiden kahden pitää olla keskenään tekemisissä ja yhdessä hoitaa erilaisia asioita ja elää tässä samassa maailmassa, ja se tahtoo joillekin siileille olla ihan kamalan vaikeaa. Nimittäin se yhdessä -osuus.

Onhan se vaikeaa ymmärtää, että kaikki siilit eivät tykkää samoista asioista, jotkut eivät tykkää joistakin asioista lainkaan, toiset taas tykkäävät vähän kaikesta. Kaikkein vaikeinta on sellaisen joka tykkää vähän kaikesta, ymmärtää sellaista, joka ei tykkää oikein muusta kuin itsestään, tai ei oikein mistään, tai enimmiltään mitä nyt noin näön vuoksi ehkä, kun kuuluu. Ja vaikea on ainakin Siilimyksen ymmärtää, että miksi niin kovasti kuuluu tykätä joistakin asioista, ja joistakin sitten muka ei niin alkuunkaan.

Esimerkiksi, kuten Siilimys tietää, on olemassa sellaisia poikasiilejä, jotka eivät yhtään tahdo pusia tyttösiilien kanssa, vaan ne tykkäävät toisista poikasiileistä ja sitten sellaisia tyttösiilejä, jotka tahtovat silitellä tyttösiilejä. (On tietenkin myös sellaisia siilejä, jotka tietävät olevansa tyttösiilejä, vaikka näyttävät poikasiileiltä, tai päinvastoin, tai sellaisia siilejä, jotka ovat vähän sitä ja tätä tai tuota.)

Tämä kaikki on Siilimyksen mielestä ihan oikein ja kohtuullista, ja jos tästä seuraa käytännön ongelmia, vaikka mitä tule pentuihin, luottaa se siihen, että siilien suku on niin sofistikoitunutta, että asiat saadaan kyllä tutkimalla ja keskustelemalla setvittyä siten, että kaikilla on hyvä olla - sillä, kuten jokainen siili tietää, jos jollakin Siilisaaren asukkaalla on huono olla, vaikuttaa se myös muihin, on se Siilisaari sen verran pieni paikka.

Se, mikä Siilimystä itse asiassa ihmetyttää paljon siilien olemisen monimuotoisuutta enemmän, ovat ne tulkinnat, joita tuosta monimuotoisuudesta tehdään. Silloin tällöin Siilimys on kuullut (yleensä poikasiilien) kannanottoja siitä, kuinka tyttösiilit tykkäävät toisista tyttösiileistä enemmän vain sen tähden, että inhoavat uroksia. Siilimys raaputtelee korvantaustaan hämmentyneenä, sen ymmärrykseen ei mahdu, miksi tämä päätelmä tehdään niin usein naaraista, mutta ei juuri koskaan uroksista.

Miksi siilipoikien ei oleteta olevan toisten siilipoikien kanssa vain, koska ne inhoavat naaraita? Pikemminkin tunnutaan olettavan, että uroksista tykkäävät siilipojat ovat naaraitten kanssa jopa poikkeuksellisen hyvää pataa.

Ovatko naaraat sitten alunperin urosten kanssa koska tykkäävät uroksista mutta urokset naaraiden kanssa, koska inhoavat niitä? Ja sitten naaraat toisten naaraiden kanssa koska ovat syystä tai toisesta alkaneet inhota uroksia ja urokset urosten, koska ovat ruvenneet tykkäämään naaraista liikaa ollakseen näiden kanssa. Ei tunnu Siilimyksestä järkevältä ainakaan moinen selitys. Ehkä tyttösiileillä kuitenkin kuvitellaan olevan jonkinlainen velvollisuus tykätä poikasiileistä, mutta poikasiileillä ei vastaavaa velvollisuutta ole? Kuono pystyssä saa Siilimys haistella mistä on kysymys, mutta ei se silti mitään vihiä saa.

Siilimys päättää ottaa pikku torkut ja ajatella sitten lisää.
Ei sen pieneen päähän mahdu niin kamalan paljon kerralla.

sunnuntaina, lokakuuta 09, 2005

Siilimys ahdistuu


Siilimys yritti taas nauttia tipan mesijuomaa eräässä Siilisaaren kivenkolossa, jonne tapaa kerääntyä muita siilejä samassa tarkoituksessa. Vaan ei tullut nauttimisesta mitään, ja nyt Siilimystä hävettää oma typeryytensä; miksi sitä kerta toisensa jälkeen on pakko väkisin yrittää, vaikka tietää, ettei onnistuminen näillä näppäimillä ole millään muotoa mahdollista.

Siilimys palasi lapsuuteen ja siitä tuntui kuin sen rintakehän päälle olisi istuttu. Nyt sitä itkettää oma typeryytensä; miksi aina pitää asettaa itsensä alttiiksi vaikka tietää, mitä siinä käy. Siinä käy näin. Taas hetken ajan Siilimys vihaa kaikkia ihmisiä, jopa niitä, joita se rakastaa. Sen läheisimmätkin ovat vain muistutusta siitä, kuinka yksinäinen se on todellisuudessa.

Ja niin Siilimys istuu Tietosuon koulun kivirappuselle, yksin olemaan. Betoni on kylmä takamuksen alla, yksinäisyys rintalastan piilossa. Hetken ajan se tahtoo pois kaikesta, kuin kaikuna siitä, mitä on kokenut hetkeä aikaisemmin - muistikuvia menneestä, omasta arvottomuudesta ja pelosta.

Eihän tällä mitään väliä ole, kuitenkaan.
Siilimys oli inhottavassa, pahassa paikassa, joka muistutti sitä uhkaavista tilanteista.
Nyt toipuminen vie hetken, ei sen kummempaa, sanoo Siilimys itselleen, ja ohittaa halunsa huutaa suureen ääneen jotakin, mitä se ei edes osaa määritellä.

keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005

Siilimys punnitsee


Siilimys punnitsee itsensä joka ilta herättyään. Tai pikemminkin Galahad punnitsee Siilimyksen. Kuitenkin ainoastaan maanantain punnitseminen on edes hiukan merkityksellinen, sillä sen Siilimys kirjaa pisteenä kalenteriinsa piirtämäänsä taulukkoon. Muut punnitsemiskerrat ovat rituaalista viihdettä. Siilimys on hyvin tietoinen, että punnitsemista oleellisempaa on mittaaminen - se kun on paljon käytännönläheisempää. Siksi tämä toimenpide tapahtuukin sunnuntaisin, viikon loppuessa. Myös sen tulokset kirjataan kalenteriin. Siilimys rakentaa jälleen kerran kaaoksen keskelle pienen pientä järjestyksen saareketta.

Kuitenkaan Siilimyksellä ei ole harhakuvitelmia rakennelmiensa kestävyydestä, niin masentavaa kuin se onkin. Ei taida pienestä siilistä olla Kristallikaupungin rakentajaksi, ei välttämättä edes oman elämänsä sankariksi, siksi usein se unohtaa oikeutuksensa olemiseensa sekä murheeseensa ja tuntee niistä häpeää.

Kas, Siilimyshän tietää mikä on oikein. Ja niin se uskoo muidenkin tietävän, jokaisen pienen hiiren ja suulaan harakan. Sillä on vahva usko siihen, että tietäminen ei loppujen lopuksi ole alkuunkaan ongelma. Eikä se ole hyvän tahdon puutekaan, tai ainakin niin Siilimys tahtoo ajatella. Oma häpeä ja pienuus se olentoa seisuuttaa. Ei tule siilistä suurta pienuutta pelätessä. Tai omaa murhetta ja kipua aliarvioidessa.

Oman suremisensa vähättelyä Siilimys paradoksaalisesti suree. Ja saamaansa apua. Tuntee syyllisyyttä saamastaan aineellisesta ja henkisestä hyvästä; lämmöstä, hyvyydestä ja rakkaudesta miettiessään että joku muu voisi enemmän sitä tarvita. Se on epäoikeudenmukaista muillekin, lähimmille, tietää Siilimys. Ellei usko olevansa saamansa hyvän arvoinen, silloin ohittaa saamansa, ei välttämättä tahdo uskoa edes sen olevan olemassa. Eikä silloin koskaan tule kylläiseksi. Todellisuus horjuu ja nilkuttaa kuin kivenkoloon astunut hirvi.

Liika suhteuttaminen on pahasta.
Koska jollakulla on aina paremmin.
Koska joku on aina sopivampi.
Koska joku voi aina huonommin.
Koska jonkun suru on aina suurempi.

Pyramidin kärjellä kiikkuminen ei ole riittävän vakaa peruste oman olemisen tärkeydelle.
Mutta kysyykö elämä oikeutusta, kerran ilmestyttyään, päätettyään toteutumisensa muodon?
Kerjääkö kuolema lupia kohdalle osuessaan?

Miksi siis siili, paljon elämää ja kuolemaa pienempi, niitä niin kuumeisesti kaipaisi?

Powered by BloggereXTReMe Tracker